apulainen

Sananjalka
Viestit: 5
Liittynyt: La Marras 19, 2016 21:16

apulainen

ViestiKirjoittaja Sananjalka » To Syys 14, 2017 16:17

Sairastuin vaikeasti vuosi takaperin ja olen hiljalleen toipumassa. Toipumistani tukemaan olen saanut tukea palkatakseni apulaisen, jonka tehtävänä on hoitaa kotityöt ja auttaa vielä kouluikäisten lasteni kanssa (mm. ruoka, koulutyöt, harrastukset, ym.). Apulaisia on ollut muutamia. Tässä on ilmennyt ongelmaa, josta en ole voinut kenenkään kanssa puhua. Tekstini voi olla poukkoilevaa.

Minun ei ole helppo sietää sitä, että en itse voi hoitaa kotiani ja minun on tyydyttävä jonkun muun työnjälkeen. Yritän purra hammasta ja olla tyytyväinen, vaikka asioita ei hoideta niin kuin haluaisin. Toisinaan minua ärsyttää yksistään se, että joku on kodissani ja vaatii huomiotani vain olemassa olollaan, kun haluaisin vain levätä rauhassa.

Toisaalta myös olen huomannut apulaisten tekevän jotakin itseäni fiksummin ja kykenevän asioihin, joihin en pysty. Olen kiitollinen saamastani avusta ja tiedän, että toipumiseni vaikeutuu, jos en sitä saa tai ota vastaan.

Kaikki työsuhteet ovat sujuneet asiallisissa ja hyvissä merkeissä. Kaikki työntekijät ovat olleet luotettavia ja hoitaneet asiansa. Siinä mielessä minulla ei ole valitamista.

Nyt viimeisin apulaiseni on osoittauitunut kokemattomaksi. Se rassaa minua suunnattomasti. Jouduin moneen kertaan selittämään päiväohjelmaamme ja näyttämään kädestä pitäen, miten asiat tehdään. Hän kuitenkin oppi. Silti kärsivällisyyteni hänen suhteen on loppunut.

Minulla on ristiriitaisia tunteita. Yhtäältä haluaisin nykyisen apulaiseni häipyvän. Haluaisin vain hänet pois.

Hän on mukava ihminen. Hän yrittää parhaansa, suorastaan kaikkensa. Hän oppii. Kun asioita on kerrattu ja kerrattu, hän on saanut ne pysymään mielessään. Hän on osoittanut myös hyvää kykyä tällä saralla muistamalla asioita, jotka itse unohdin.

Hän ei ole tehnyt mitään karkeita virheitä, mutta pieniä unohduksia tapahtuu tuon tuosta. Hän on työaikaan paikalla ja käytettävissä. Mutta hän saa asioita aikaan verkkaisasti. Vaikka päivät toistuvan samanlaisina, tehtävät on pääsääntöisesti kerrottava joka päivä uudelleen eikä hänellä ole juurikaan oma-aloitteisuutta. Hän säveltää itse järkeviksi katsomiaan tapoja keskustelematta kanssani eikä se minun kannaltani aina ole järkevää. Hän ei pahoittele virheitään ja syyttää helposti ympäristöään niistä, väittää aina toimineensa niin tai minun niin pyytäneen, vaikka se olisi selvästi vastoin omia ajatuksiani. Hänellä ei ole selkeää käsitystä, mitä taloudenpidossa ja lastenhoidossa on tehtävä, vaan minun on kerrottava hänelle kaikki yksityiskohtia myöten.

Toisaalta hän yrittää tehdä asiat, joita pyydän. Hän yrittää oppia tekemään itsenäisesti sen, mitä oletin hänen osaavan jo tehtävää hakiessaan. Vaikka tässä kuvailen isompia mokia, niitä ei satu kaiken aikaa. Hän ei pyri rikkomaan määräyksiäni, vaan lähinnä kyvyttömyyttään sohlaa asiat omalla tavallaan. Vaikka sen ymmärrän, mielestäni hänen tulisi joko sopia kanssani eli ehdottaa parempaa toimintatapaa, tai totella eikä omin nokkineen tehdä jotakin muuta kuin pyydän.

Jos hän lähtisi, olisin pulassa. Omat voimani eivät riitä pitämään talouttamme kasassa. Uuden apulaisen kanssa joutuisin taas aloittamaan alusta, mikä olisi uuvuttavaa.

Olen yrittänyt sietää hänen kömmähdyksiään, katsoa sormien läpi tahroja, joita hän ei huomaa pyyhkiä, nurkkia, joita hän ei muista imuroida. Olen antanut hänelle vapaata hänen pyyntöjensä mukaan. yrittänyt kehua ja palkita onnistumisista.

Olen silti kiukustunut, kun hän ei muista tai tajua, mihin aikaan hänen oli oltava lapsia vastassa, tai kun hän jatkuvasti käynnistää puolityhjän tiskikoneen tai pessyt sinne kuulumattomia astioita pilalle. Minua harmittaa, kun hän ei muistanut viedä lasta soittotunnille ja vastapainoksi haki hänet kerhosta puoli tuntia liian aikaisin, vaikka olen kelloajat kirjallisesti antanut.

Olen yrittänyt selittää asiallisesti, miten keittiön pöydät pyyhitään, miten tiskirätti huudellaan, että märät ulkovaatteet on ripustettava kuivumaan tai miten eri tavoilla lapsia voi houkutella yhteistyöhön.

Huomaan muuttuneeni asiattomaksi. Olen saanut itseni kiinni nipottamassa jostakin pikkuasiasta, joka ei ole tärkeä. Tiedän, että se johtuu yleisestä tyytymättömyydestäni hänen tasoonsa ja se ajaa minut näkemään kaikessa hänen toiminnassaan huomauttamista.

Olen myös väsynyt siihen, että minun on autettava häntä joissakin virallisissa asioissa, jotka eivät oikeastaan kuuluisi minulle. Voisin auttaa mielelläni, sillä pidän ihmisten auttamisesta ja antaisin tietoni mielellään nuoren ja kokemattoman ihmisen hyväksi, mutta olen liian väsynyt hänen kyvyttömyydestään tehtäviinsä, jotta jaksaisin.

Lisäksi hän tuntuu ottavan ponniteluni hänen hyväkseen itsestäänselvyytenä tai asiaan kuuluvana. Kovin kiitollinen hän ei avustani ole, vaan vaikuttaa enemmänkin olevan tyytymätön, kun en saa viranomaisia toimimaan hänen hyväkseen nopeammin. Mitään pahaa hän ei kuitenkaan ole sanonut, joten ehkä hänen huonotuulisuutensa asiassa on sitä, että häntä harmittaa viranomaisten odottaminen yhtä paljon kuin minua.

Kun hän on nyt huomannut ynseän suhtautumiseni, hänkään ei halua jatkaa. Minua kauhistuttaa, kun puolet mielestäni riemuitsee siitä. Tunnen itseni hirviöksi. Olen ollut kärsimätön, odottanut häneltä enemmän kuin mihin hän pystyy. Palkka työstä ei ole kovin kummoinen, joten yritän sanoa itselleni, ettei sillä ammattitaitoista ihmistä saakaan, vaikka kyllä aiemmat apulaiset olivat aika paljon parempia.

Nyt minua myös ahdistaa se, että hän ei ole viihtynyt, mutta ei näytä ymmärtävän oikeassa mittasuhteessa omaa kyvyttömyyttään tehtäviinsä. Hän kyseli, miten ja miksi muut ovat lopettaneet. Olin ymmärtävinäni tässä kysymyksessä ajatuksen, että olenko saanut muut ärsytettyä pois. En sano, että muiden kanssa kaikki olisi sujunut kuin tanssi, mutta melkein kuitenkin. Yksi heistä oli järjestelmällinen, oma-aloitteinen ja ymmärsi ja teki asiat kertasanomalla. Hänen satunnaiset virheensä ja unohduksensa eivät haitanneet. Toinen rassasi minua taiteellisella tyylillään, mutta hänen tyylinsä ei estänyt hoitamasta asioita ja hän osasi käsitellä lapsiani valtavan hyvin, joten hyvästelimme kyynelsilmin, kun hän pääsi koulutustaan vastaavan työpaikkaan. Muistakaan ei ole pahaa sanottavaa.

Toisaalta tarvitsen apulaiseni apua enkä haluaisi alkaa taas etsiä uutta. Hän selviää nykyisin tehtävistään jotenkuten ja se on parempi kuin uuden apulaisen etsiminen ja perehdyttäminen. Haluaisin hänen olevan ainakin joitakin kuukausia, jotka alunperin sovimme. Mutta miten kestän sen? Miten saan itseni kasaan? Miten saan nieltyä ärtymykseni ja pystyn käyttäytymään häntä kohtaan asiallisesti? Kun tuntuu siltä, että haluaisin vain huutaa, kun näen hänet.

Olen miettinyt, aiheuttaako hän kärsimykseni, vai onko kyse vaikka siitä, että kohdistan häneen kiukun, mitä tunnen, kun elämäni ei ole käsissäni, kun joudun anelemaan yhteiskunnalta tukea, saan päivät pitkät rustata hakemuksia ja sietää niistä annettuja hylkäyspäätöksiä, joilla ihmisarvoni riistetään.

Joskus mietin, että kärsimykseni tulee siitä, että tarvitsisin enemmän lepoa kuin saan, mutta että se ei olisi välttämättä hänen syytään. Että en jaksa lasten tuomia haasteita, vaikka ne eivät suuria olekaan. Toisaalta hänen tarkoituksena on, että saisin levätä enemmän. Mutta tuntuu, että minun on jatkuvasti vahdittava, huolehdittava asioista, jotka olisivat hänen työaikanaan hänen vasstuullaan. Tietenkin saattaa olla, että sekaannun asioihin jo ennen kuin pitäisi.

Mutta miten voin olla sekaantumatta, kun hän ei muista olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa, kun nenäni kutisee allergisesta nuhasta, kun hän ei pyynnöstäni huolimatta saa sängyn alustaa imuroitua. Kun en voi luottaa häneen, minun on pakko tarkkailla tapahtuvatko asiat vai eivät. Varmaankin menen siinä liian pitkälle. Yitän tietoisesti pitää itseni siitä erossa. Aiemman hoitajan kanssa en katsonut kelloa ja miettinyt, missä lapset ovat, koska tiesin voivani luottaa häneen. Miten saisin nyt luottamuksen rakennettua ainakin siltä osin kuin se on mahdollista, kun se on näin hataralla pohjalla?

Vaadinko liikoja? Olisiko kuitenkin niin, että aiemmat työntekijät ovat olleet tosi hyviä ja hän keskinkertainen, ärtymiskynnykseni vain olisi liian matala? Sillä olen tuntenut tarvetta valittaa kaikista apulaisista selän takana. Minun on vaikea sietää sitä, kuten alussa sanoin, etteivät asiat tule hoidettua toivomallani tavalla. Tämän tiedostan ja siksi olen kuvitellut purkavani tunteitani muualla, jotta saan suhteellisuudentajua. Minusta se on auttanut, sillä yleensä valitettuani huomaan, miten paljon he ovat saaneet asioita tehtyä hyvin.

Ehkä en vain siedä toisia tekemässä tehtäviäni...

Puolet mielestäni huutaa, että tarvitsen häntä tai sitä vähää, minkä hän saa tehtyä, toinen puoli raivoaa ja haluaa hänet pois kuin ikävän roskan. En haluaisi, että työsuhde päättyy ikävissä merkeissä kummankaan kannalta eikä hän ole ilkeä tai paha ihminen. Hän on nuori, kokematon ja väärässä tehtävässä. Sellaisessa, johon hänen kykynsä eivät riitä. Eikä hän itse kunnolla ymmärrä omaa kyvyttömyyttään. Minusta tuntuu, etten kestä häntä hetkeäkään enää, vaikka haluaisin kestää. Olisi molempien kannalta parempi kestää asia ne pari sovittua kuukautta. Mitä teen, jotta siihen pystyn? Miten selviän tunteideni kanssa, jotta ne eivät tuhoa suhdetta ennen aikojaan?

Sananjalka
Viestit: 5
Liittynyt: La Marras 19, 2016 21:16

Re: apulainen

ViestiKirjoittaja Sananjalka » To Syys 14, 2017 21:30

Tämän päivän kirjalliset ohjeet, työaika 3,5 h
16:30 päivällinen ja salaatti lapsille
17-19 lasten ohjelman valvominen ja auttaminen tarvittaessa
- läksyt
- huomisten koululaukkujen pakkaaminen
- tavaroiden vieminen paikoilleen (esim. pyykit pyykkikoriin)
- tulevien synttäreiden lahjojen paketointi
- loppuaika ulkoilu tai yhdessä tekemistä, jos jää aikaa
klo 19 iltapala lapsille, hedelmiä
klo 19:30 lasten iltatoimien valvominen
- hampaiden pesu, iltapesu
keittiön siivous näiden puuhien lomassa.


Ruokaa ei tarvinnut tehdä, vaan vain tarjoilla, paitsi salaatti, johon riittii 1-2 tomaatin lohkoaminen ja muutaman kurkkusiivun leikkaaminen. Iltapalaan kuului voileipien teossa auttaminen.

Onko tuossa liikaa ohjelmaa?

Itse terveenä ja työssäkävänä tuollainen oli hoidettava.

Mitä hän sai aikaan:
16:30 päivällinen, salaatti unohtui, mutta sijaan tarjottiin hedelmää
17-19 lasten ohjelman valvominen ja auttaminen tarvittaessa
- läksyt, vain vanhemman lapsen kanssa onnistui, nuorempi kiukutteli ja minun oli itse hoidettava asia
- huomisten koululaukkujen pakkaaminen - unohtui
- tavaroiden vieminen paikoilleen (esim. pyykit pyykkikoriin), vain vanhempi lapsi teki, nuorempi ei
- tulevien synttäreiden lahjojen paketointi, ok
- loppuaika ulkoilu tai yhdessä tekemistä, jos jää aikaa - ei jäänyt aikaa
klo 19 iltapala lapsille, hedelmiä, hedelmät ja salaattikin unohtui, mutta ilmestyi pöytään, kun pyysin
klo 19:30 lasten iltatoimien valvominen, rimaa hipoen, nuoremmalta jäi yöpuku pukematta, lisäksi lapset reihuivat ja juoksivat ulos, mistä hoitaja ei saanut heitä sisälle, vaan jätti heidät sinne, kun hänet oli käsketty pois. Minun piti itse lähteä hakemaan lapset sisälle.
keittiön siivous näiden puuhien lomassa, ok, keittiö on ihan siedettävän siisti.

Mistä en pidä myöskään on se, että hän keksii selityksiä. Kun pyysin vihanneksia pöytään kysyin samalla, milloin hän on niitä viimeksi tarjonnut lapsille. Hän muisteli, että toissapäivänä (vaikka siis sitä pitäisi tehdä joka päivä) ja väitti, ettei kurkkuja ole ollut kuin vasta eilisestä. Kurkut kuitenkin ostettiin kolme päivää aiemmin.

Lasten ohjelma jäi tekemättä, koska vielä 17:30 hän ei ollut aloittanut yhtäkään tointa lasten kanssa, vaan oli siivoillut keittiötä rauhassa. Kun hän sitten aloitti, nuorempi vain kiukutteli, mihin tuhraantui vartti, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan ja hyväntuuliseksi tekemään tehtäviään. Lapsi valittaa, että hoitaja vain käskee eikä kuuntele. Hän muuttui iloiseksi, kun kuuntelin tämän surun kommentoimatta ja ehdotin sitten, että katsotaan läksykirjat yhdessä.

Tässä on otettava huomioon, että hoitaja on hoitanut lapsia jo 5-6 viikkoa 5 kertaa viikossa ja ohjeet ovat olleet samat kaiken aikaa.

Olen illan jälkeen aivan uuvuksissa, kun olen purrut kieltä, odottanut ärtyneenä, joutunut itse selvittämään asioita ja tarkkailemaan, edistyvätkö asiat. Olen kuitenkin voinut levätä enemmän kuin jos häntä ei olisi.

Sananjalka
Viestit: 5
Liittynyt: La Marras 19, 2016 21:16

Re: apulainen

ViestiKirjoittaja Sananjalka » Pe Syys 15, 2017 11:42

Olen hukassa asian kanssa, koska minulla ei ole ollut kuin nämä muutama apulainen enkä ennen ole edes kuvitellut olevani minkäänlainen pomo. Ei hajuakaan, miten sellaiseen pystyisin.

Juttelin neitosen kanssa. Hän itki vuolaasti. Keskustelu suijui kuitenkin ihan hyvissä tunnelmissa. Hänen itkunsa teki minut rauhalliseksi ja myötätuntoiseksi. Mietin nyt jälkeenpäin, oliko se oikein, etten sanonut enkä näkyvästi reagoinut itkuun. En lohduttanut enkä taputellut selkään, kuten viimeksi. Nyt juttelin vain enkä kiinnittänyt itkuun huomiota sen enempää hyvässä kuin pahassakaan. On niin vaikea sanoa, olisiko pitänyt. Se on herkkä asia. Seurassani itketään niin harvoin (jos omia lapsia ei oteta huomioon) ja tuntuu, etten ole koskaan onnistunut niissä tilanteissa toimimaan oikein.

Käsittelimme lähinnä sitä, miten hän voisi toimia nuorimmaisen kanssa.

Nyt sitten yritän selvitä siitä, kuinka toimin ja mitä pitäisi parantaa (- vai pitäisikö uskoa, että kokemattomuudestani huolimatta kaikki meni täydellisesti ;). Kaikesta huolimatta tuntuu, että joitakin asioita sattui onnistumaan. En syyttänyt häntä. Yritin ainakin olla syyttämättä, mutta olihan minun otettava esiin se, että hän on kasvatustilanteessa se aikuinen, jonka pitää kantaa vastuu, eikä hän voi sysätä sitä lapselle. Että hän on se, joka voi muuttaa käytöstään, minkä seurauksena lapsi reagoi toisin. Lähestyin kuitenkin asiaa tiukan ratkaisukeskeisesti. En ollut kiinnostunut siitä, mikä oli mennyt pieleen sen enempää kuin mitä tarvittiin, jotta ratkaisua voitiin ruveta miettimään.

Yritin kuitenkin kannustaa häntä siitä huolimatta, että oli pidettävä tosiasiana, ettei ihan putkeen suju. Kehuin häntä siitä, että hän on oppivainen, hänellä on tahtoa saada asiat toimimaan (eli hän ei halua luovuttaa) ja asiat ovat parantuneet. Sanoin uskovani, että hän pystyy saamaan otteen asioista ja tulee oppimaan nämä asiat elämänsä aikana, mutta pelkääväni, että tämä on hänelle liian tiivissä tahdissa. Kerroin, että olen huono ihmisiin liittyvissä jutuissa, ja ainoa ero meidän välillä on se, että minulla on ollut aikaa oppia nämä, kun olen häntä 25 vuotta vanhempi. Ja etten olisi hänen ikäisenään selvinnyt siitä, mitä hän nyt tekee.

Selitin ymmärtäväni, että asia on hänelle vaikea ja vaativa. Olin kuitenkin sitä mieltä, että hänen on pyrittävä tekemään tehtävänsä, että siitä en voi luistaa. Tai sitten teemme selkeitä muutoksia tehtävämäärittelyyn ja vähennämme samalla työtunteja. Sitä emme kuitenkaan kumpikaan vielä halunneet.

Hän kuvasi ongelmiaan nuorimmaiseni kanssa. Yritin korostaa, etten ole kauhean kärryillä siitä, mitä heidän välillään tapahtuu, koska en ole paikalla ja siksi voin sanoa sen, mitä mieleen tulee yleisesti, mutta voin olla hakoteilläkin. Hän itsekin oli päätynyt ajattelemaan, että kiinnostuken puute voi vaikuttaa, mutta hän vakuutti olevansa kiinnostunut ja pitävänsä molemmista lapsistani. Sitten hän totesi, että oli lakannut kuitenkin kyselemästä nuoremmalta koulupäivän jälkeen kuulumisia, koska tämä ei ollut vastannut. Kehoitin häntä ottamaan tavan takaisin siitäkin huolimatta, ettei vastausta tule.

Kehoitin häntä tietoisesti asettumaan nuorimmaiseni tilanteeseen, kun tämä ajaa hänet pois. Millaista käytöstä lapsi siinä tilanteessa toivoisi, jotta hän voisi kunnioittaa aikuista? Selitin apulaiselleni, etten voi antaa hänelle annettuna lapsen kunnioitusta, vaan hänen on se itse ansaittava. Hänen on toimittava niin, että saa lapsen kunnioituksen. Hänen on nyt löydettävä sisältään voima, joka tekee hänestä vastuullisen aikuisen, jollainen hänen on siinä tilanteessa oltava.

Sovimme, että hän yrittää keksiä uusia lähestymistapoja, kokeilee niitä ja juttelemme muutaman päivän päästä uudelleen. Sanoin, ettei kaikki muutu taikaiskusta, mutta katsotaan, miten asiat sujuvat ja mietitään uusia lähestymistapoja sitten.

Tunti kului ja keskustelu loppui rauhallisissa merkeissä, vaikka ehkä olin tyrmäävä hänen joillekin ajatuksilleen. Haluan edelleen, että asiat tehdään tavallani. Mutta ainakaan nyt esiin tulleet jutut eivät ole toteuttamiskelpoisia. Yritän jatkossa muistaa olla avoimempi hänen ehdotuksilleen.

Itku kuitenkin lakkasi ja hän sanoi saaneensa ajatuksia asioiden eteenpäin viemiseksi, ja ettei hän ole umpikujassa. Hän vaikutti tyyntyneeltä. Vihaa, kiukkua eikä syyttelyä ei ollut ollut ilmassa ollenkaan myöskään hänen puoleltaan. Keskustelu oli mukavaa ja jätti minulle lämpimän olon. Minulle jäi kuva, että tässä vallitsi hyvä yhteisymmärrys ja hyväksyntä.

On totta, että hän ei oikein saa homma pysymään hanskassa. Hän unohtelee ja sotkee asioita. Hänen keinonsa lasten kanssa ovat ainakin nyt aika rajoittuneet. Lapseni ovat kuitenkin jo vähän isompia eivätkä tarvitse hoitajaa samalla tavalla kuin pikkulapset. Vaikka apulainen ei ole tehtäviensä tasalla, uskon, että hän saa jonkinlaisen minimin aikaan, jotta taloutemme ei kaadu. Nimittäin ajattelin, että itsekin hyödyn hänen ohjaamisestaan, saan kokemusta, jota en ikinä mistään saisi, jos ajan hänet pois. Hän ehkä saa arvokasta oppia elämäänsä paitsi lasten- ja taloudenhoidosta, myös siitä, että vaikeuksienkin kautta voi edetä.

Jos saisimme sovitut kuukaudet hoidettua, jos saamme ongelmat ratkaistua, niin olemme voittaneet jotakin arvokasta sen sijaan, että kaikki hajoaisi, ajautuisimme riitaan ja erillemme vihaisissa merkeissä. Se ei ole meille kenellekään eduksi. Hän ei tule saamaan asioita hoidettua napakasti ja unohtelematta, sekoilematta aikatauluissa jne. Mutta niin kauan, kun hän haluaa yrittää, lupaan hyväksyä hänen virheensä, tai yrittää hyväksyä ja antaa anteeksi. Sillä ei meidän maailma siihen kuitenkaan kaadu, jos tavarat ovat hujan hajan, tai joku nurkka imuroimatta. Kunhan yritetään aina uudestaan ja uudestaaan tavoitella sitä ja saavuttaa sellainen taso, etteivät asiat ajaudu liian sekaisin.

On tehnyt hyvää kirjoittaa tänne ja saada sitä kautta perspektiiviä näille asioille. En olisi kyennyt tämän päiväiseen keskusteluun ilman sitä. En kyennyt ärtyneisyydessäni näkemään, mikä on mitä. Nyt sain siitä otteen. Tiedän, mitä voin hyväksyä ja mitä edellytän. Tiedän, miten suhtaudun. Häneltä vaadin, mitä ennenkin, mutta annan hänelle aikaa yrittää. Hän kuitenkin tekee ja yrittää. Vaikka taso ei ehkä ole toivomani, niin parempi se on kuin ei mitään. Tästä voi parantaa ja varmaan tämä on kuitenkin jonkinlainen riittävä taso. On myös arvokasta, että hän antaa ohjata itseään, että hän keskustelee asiallisesti ja haluaa jatkaa. Ehkä se on hienompaa kuin se, että täällä olisi joku täydellinen ammattilainen, joka sormia napsauttamalla hoitaisi asiat paremmin kuin hyvin. Ainakin tämä tuntuu enemmän elämältä.

Sanoin lopuksi, että saa minuakin kritisoida. Lisäsin, että mielellään sitten kuitenkin varovasti. Että mielelläni pidän itseäni ihmisenä, joka voi ottaa kritiikkiä vastaan, mutta ehkä en ole siinä oikeasti hyvä enkä ehkä sittenkään kykene siihen, kuten tahtoisin. Mutta lupaan yrittää.

Olen hämmästynyt siitä, että tämä juttu sujui näin hyvin. Ylitin omat odotukseni. Tuntuu uskomattomalta, että olen itse ollut tuossa osallisena. Haluaisin kuitenkin ymmärtää, mikä osio ei sujunut niin hyvin. Olen kokenut aina epäonnistuvani ihmisten suhteen, etten voi tajuta, miksi tämä olisi onnistuminen. Kun löydän vain hyviä juttuja, epäilen, että olen täysin sokea omalle epäonnistumiselleni.

Sananjalka
Viestit: 5
Liittynyt: La Marras 19, 2016 21:16

Re: apulainen

ViestiKirjoittaja Sananjalka » La Syys 16, 2017 18:56

Olen niin väsynyt. Tuntuu, että olen ainoa, joka kantaa vastuuta asioista, jonka on huolehdittava, että asiat sujuvat eikä kukaan auta. Siksikö olen sairas ja vuoteenomana? Tunnen olevani kakaralauman ympäröimä, mutta kukaan ei tee mitään, ei ota vastuuta mistään. Sitten kruununa apulainen, joka on tasoltaan teini.

Minulla on kaksi läheistä, olkoon mielikuvitukseni puutteesa A ja B. A oli luvannut hoitaa muutamia asioitani, mutta hän oli masentunut eikä jaksanutkaan. B otti lapset luokseen. Sieltä he jatkoivat eräille synttärijuhlille. Lahjat unohtuivat välietappiin. Sellaista sattuu ja se harmittaa. Kuitenkin hän "syytti" lastani "dementiasta", kun tämä ei ollut huolehtinut asiasta. Ehkä se oli olevinaan vitsi. Olisin odottanut häneltä pahoittelua ja lupausta toimittaa lahjat mahdollisimman pian saajalle. Mutta hän aikoi lähettää ne postitse.

Sitten äitini soitti. Hän selitti asioitaan ja esitti kysymyksen. Tapansa mukaan hän ei kuunnellut vastaustani, vaan puhui päälle, kun aloin vastata hänen kysymykseensä. Olen tästä useasti jo huomauttanut, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Siksipä olinkin äreä, kun huomautin asiasta hänelle. Hän alkoi valittaa, että linja oli muka huono eikä hän kuullut puhettani. Totesin, että kyse ei ole linjasta, vaan hän kysyi ja puhui odottamatta ja kuuntelematta vastausta. Sanoin, että miksi hän minulle soittaa ja kyselee jotakin, jos vastauksella ei ole väliä, miksei hän puhu seinille, jos ei vastausta kaipaa. Hän lopetti puhelun siihen. Ehkä se oli liian ilkeää. Olen jo kaiken epäonnistumisen jälkeen ihan lopussa ja viimeisenä kaipaan tähän, että äitinikin käyttäytyy kuin lapsi.

Joskus sanotaan, että ihminen, joka tekee kaiken, koska toiset eivät muka pysty ja osaa, on itse syyllinen valtavaan työmääräänsä. Olen polttanut itseni loppuun, olen väsynyt, sairas ja kyvytön tekemään enää asioita. Ei kukaan ole sanonut, ja siinä varmaan on vika, että silti luulen olevani itse syyllinen tähän. Etten muka delegoi. Etten anna muiden hoitaa. Etten ole tyytyväinen siihen, mitä he tekevät. Muka. Enkö tuossa ole yrittänyt delegoida. A:lta pyysin apua ja hän lupasi, mutta ei tehnyt. B auttoi, vaikkei voinutkaan ottaa vastuuta lahjojen perille toimittamisesta ja siksi johti minut uusiin haasteisiin. Äitini ei ollut kiinnostunut edes vastauksestani saati että olisi tarjonnut apua tai kysynyt vointiani. Odotan kauhulla seuraavaa työpäivää apulaiseni kanssa. En jaksa, mitä voin tehdä? Jätänkö vain asiat tekemättä? Mistä saisin voimaa?

Sananjalka
Viestit: 5
Liittynyt: La Marras 19, 2016 21:16

Re: apulainen

ViestiKirjoittaja Sananjalka » To Marras 16, 2017 10:31

Nyt on sitten siedetty. On aika päättää tämä epätoivoinen suhde. Voin irtisanoa apulaisen tuotannollis-taloudellisin syin tai puutteellisen työsuorituksen takia ja koska on vielä koeaika, asia on sillä selvä. Kumman valitsen?

Olen sietänyt liian kauan, verenpaineeni on ollut koholla ja saan sydämentykyttelyjä, tarvitsen enemmän lääkitystä. Apulaisen virheet raivostuttavat ja minun on nykyään vaikea estää avointa suuttumusta. Jos päätän teeskennellä, että kaikki on hyvin, voi kestää kauan, ennen kuin rauhoitun. En tunne enää jaksavani sietämistä ja haluaisin puhua suuni puhtaaksi. Mutta onko siitä hyötyä? Jos puhun suuni puhtaaksi, eroamme luultavasti vihamiehinä. En pysty nyt arvioimaan, haluano kuulla hänestä jatkossa, mutta ehkä kuitenkin kadun, jos potkin hänet kylmästi pihalle. Hän on kuitenkin vilpitön, lapsellinen, hyväntahtoinen.

Jos en puhu. Onko siitä haittaa? Joudun sietämään loppuun. Hän jää käsitykseen, että asiat sujuivat kohtuullisesti. Tietenkin hän saa myöhemmin tästä väärästä uskosta omiin kykyihinsä turpiinsa, mutta onko se minun ongelmani? Hän myös tulee myöhemmin elämässään oppimaan ja ehkä joskus osaa nämä jutut. Ainoa minua koskeva haitta voi olla se, että nielen kiukkuni ja se näkyy kropassani. Mutta kiukku luultavasti häviää, kun apulainen on häipynyt ja ehkä onnittelen sitten itseäni siitä, että jaksoin loppuun asti.

Onko haluni kertoa hänelle hänen surkea suorituksensa vain sitä, että haluan loukata häntä lopuksi, kun olen joutunut kärsimään hänestä liikaa. Toisaalta näen, että minun olisi annettava rehellistä palautetta, jotta hänelle syntyisi realistinen kuva itsestään. Oikeastaan kumpikin tapa, kertominen ja kertomatta jättäminen aiheuttavat hänelle harmia, joten jos haluan vain kostaa, kumpi tahansa tapa käy. Kertomatta jättäminen luultavasti olisi vielä vahingollisempi hänelle. Mutta pitääkö minun kaiken jälkeen vielä vaivautua. Onko minun asiani huolehtia hänen käsityksistään itsestään?

Summa summarum: hänen kannaltaan asia on molemmilla tavoilla huono eikä voi etukäteen sanoa, kumpi tapa on hänelle pahempi.

Minun kannaltani sietäminen aiheuttaa välien pysymisen parempana, mutta tarkoittaa kiukun nielemistä, mikä tuntuu tällä hetkellä sietämättömältä.

Puhuminen voi rikkoa välit pysyvästi enkä oikeastaan taida toivoa sitä. Onko jotakin keskititetä? Huomauttelen viimeiset päivät huonosti hoidetuista asioista, puran sitä kautta kiukkuani, mutta en kerro kaikkea enkä järjestä ikävää yllätystä? Voi sekin rikkoa välit, mutta ehkä se riski on otettava. Se ehkä on kuitenkin inhiimillisin lähestymistapa.